Patagonian International Marathon 9.9.2017

Sinisten tornien maraton

kirjoitus on aiemmin julkaistu lehdessä Juoksija 1/2018

Teksti Juha Kähkönen, Hannu Komulainen, Tomi Savolainen

Maaliintulo. Viimeiset sadat metrit reitti kulkee nurmikentän poikki. Siniset tornit ovat myötävalossa hieno tausta maaliin saapuvien juoksijoiden takana. Kuva Rodolfo Soto.

Suuret maratonit vievät sinut urbaaniin ympäristöön, jossa näet vaikuttavia betoni- ja lasitorneja. Patagoniassa ei ole suuria rakennuksia. Tornimme ovat graniittia ja jäätä ja nousevat 2 500 metriä kilpailureitin yläpuolelle. Kutsumme sinut toisenlaiseen kokemukseen luonnon voimien äärelle!

Kuusikymppisten kunniaksi matkasimme maratonille kaukaiseen kohteeseen. Torres del Painen kansallispuisto odottaa meitä jykevine graniittivuorineen. Ensin on kuitenkin maraton juostavana.

Lämpötila lähtöpaikalla on viiden asteen tietämillä. Patagonia heräilee talvesta vielä syyskuun alkupuolella. Ruoho ei viherrä, eivätkä lehdenalut korista puita. Olemme Torres del Painen kansallispuiston eteläpuolella, Lago Toro -järven läheisyydessä. Meitä odottaa maraton hulppeissa maisemissa.

Vieressä on yksinäinen karjatila. Naudat eivät hämmästele tuttua ympäristöään vaan paikalle ilmestyneitä maratoonareita.

Lähtöviivalle kertyy kello yhteentoista mennessä reilut 150 juoksijaa. Tuulee reippaasti. Jos vaate ei istu tiiviisti, se lepattaa. Saamme pientä esimakua tulevasta.

Matkaan!

Juoksemme loivasti kumpuilevaa leveää sorapintaista maantietä. Liikennettä ei juuri ole, ja harvoja vastaanajelijoita saattaa moottoripyöräilevä karabinieeri.

Askeleet kannattaa asettaa ajouriin, sillä niiden välissä pikkukivet haittaavat menoa. Mikäpä juostessa, kun tuuli auttaa takaa ja keho alkaa lämmetä.

Joukko venyy pitkäksi nauhaksi jo alkumatkasta. Juoksijat ovat pääosin Etelä- ja Pohjois-Amerikasta. Erityisesti brasilialaiset erottuvat lippuineen. Euroopasta on lisäksemme vain muutama juoksuturisti. Pidämme Suomen liput näkyvissä, ja kaukaa tulevina saamme erityisen kannustuksen.

Maisemia hallitsevat kaukaiset lumipeitteiset vuoret ja kitukasvuisen näköinen lehdetön metsä.

Kilometrit täyttyvät keskimäärin vajaassa kuudessa minuutissa. Maratonaikamme ovat yleensä 4–4.30, mutta Patagoniaan saisi kulua vaikka kauemminkin. Alku on siis meille hyvä.

Alkumatkaa alamäkeen ja myötätuuleen. Kuva Rodolfo Soto.

Tuulta päin

Saavutamme reitin eteläisimmän kohdan ja kuulemme Laco del Toro -järven aaltojen paiskautuvan rantaan. Käännös ohjaa meidät kohti luodetta, ja Patagonian kuuluisa tuuli puhaltaa vastaan jo melko rajusti.

Reitillä roskaaminen on tiukasti kiellettyä. Huoltopisteitä on 5–7 kilometrin välein. Juoma kaadetaan kilpailijoiden kantamiin pulloihin, sillä mukeja ei ole. Tarjolla on esimerkiksi banaania ja suklaakeksejä. Järjestelyt ovat muutenkin pienimuotoiset: väliaikoja ei oteta eikä matkaa merkitä kilometrikyltein.

Juoksemme aika lailla samalla vauhdilla kuin jo Puerto Natalesin pikkukaupungissa tapaamamme yhdysvaltalainen Alan.  Brasilialaispariskunta puolestaan tuntee Suomesta ainakin vodkan.

Alkaa ensimmäinen pitkä nousu. Tie kapenee ja muuttuu öljysorapintaiseksi.

Ylhäällä levikkeellä käännämme selkämme hetkeksi tuuleen ja katselemme alhaalla aaltoilevaa järveä.

Ohitamme lehtiä odottavaa puustoa mutta myös paljaita alueita sekä metsäpalojen tuhoamaa metsää. Vastatuuli kovenee tai se pääsee iskemään aiempaa voimakkaammin.

Puolimaratonin juoksijat ovat lähteneet mäen huipulta selvästi ennen kuin ehdimme paikalle. Ensimmäisellä puoliskolla reitti on kaiken kaikkiaan suhteellisen tasainen. Malminkartanon täyttömäen ylittäviä kokemuksia tarjoaa lähinnä puhuri.

Lipputanko taittuu

Jostain syystä jyrkissä nousuissa tuulen voima kasvaa. Ehkäpä tuuli pakkautuu suppilomaisesti, sillä nousua on louhittu loivamuotoisemmaksi osin kallion sisään.

Lähtö ja maali ovat lähes merenpinnan tasolla. Kovimman ja lähes kahden kilometrin mittaisen ylämäen juoksemme kolmenkympin kieppeillä. Nousemme reitin huippukorkeuteen 250 metriin.

Nousussa tuuli näyttää kovimman voimansa. On ponnisteltava pysyäkseen pystyssä ja pelkään, että pipo lentää taivaan tuuliin. Nojaudun tuuleen voimakkaasti, meteli estää keskustelun kokonaan.

Pilvistynyt taivas vapauttaa muutamia rakeita – ei paljon, mutta näytteeksi. Tämä on kovin tuuli, minkä muistan kokeneeni. Lippuni muovinen tanko taittuu.

Huippua seuraa viiden kilometrin alamäki järvelle, joten luulen juoksun helpottuvan. En kuitenkaan saa askelta rullaamaan. Tällaiset elämysreitit juoksemme yhdessä, joten kovempikuntoinen Hanski lisää trikoiden päälle tuulihousut repustaan, kun minä pusken eteenpäin.

Täällä tuskin kukaan juoksee aikaa. Kanssakilpailijoiden kanssa jutellaan, valokuviakin kertyy, kannustusta annetaan ja saadaan. Meininki sopii juoksulle, jolla juhlistamme 60-vuotispäiviämme. Mutkissa on lähes tuulettomia osuuksia – mutta vain hyvin lyhyitä. Lago Toron pinnasta näkee tuulen voiman. Järvi on tästä näkökulmasta erikoisen värinen, turkoosiin vivahtava.

Jäätikkövirtojen joki

Ennen maalia edessä on vielä pari malminkartanonmäkeä. Viimeisten kilometrien aikana reitti kääntyy järveltä länteen ja hetkittäin myötätuuli helpottaa menoa. Vielä on edessä yksi kunnon nousu hiekkatiellä.

Ylhäällä maisema palkitsee puuskutukseni. Ihailemme hetken näkymiä sata metriä alempana olevalle tasangolle. Jäätikkövirtojen ruokkima joki kiemurtelee laiskasti eteenpäin. Siellä näkyy myös leirintäalueen hotelli ja sen pihassa oleva maalialue. Sinne kelpaa juosta laiskottelemaan!

Saamme lisävirtaa sekä maisemasta että viimeisten kahden kilometrin alamäkipainotteisuudesta. Saan lämmiteltyä jalkani rullaaviksi ja pysyn Hanskin menossa jotenkin mukana. Vauhtia on taas kuin alkumatkasta.

Lähestymiskierros vie ruohopintaiselle niitylle. Jutun johdantokappaleena toimiva järjestäjän mainoslause on todellakin täyttänyt lupauksensa. Huomaamme, että maalisuoralla taustalle jäävät ilta-auringossa kylpevät kuuluisat Siniset tornit, nuo graniittiset massiiviset pystysuorat vuoret. Miten hienosti ne jäävätkään

maalikuviin.

MATKA MAAILMAN ÄÄREEN

Lensimme Chilen eteläisimpään kärkeen Punta Arenasiin Madridin ja Santiagon kautta. Reissun suunnittelussa ja varauksissa luotimme matkatoimiston apuun. Jatkoimme bussilla pohjoiseen Puerto Natalesiin reilut 200 kilometriä, ja samalla saimme ensinäkymän alueen maisemiin ja eläimistöön.

Yhteensä matkanteko kesti 36 tuntia, ja perillä olimme varsin lähellä antarktista aluetta. Luulimme juoksevamme keväässä, mutta saavuimme talvikauteen. Viileää kokemusta korostivat tuulet.

Puerto Natales on värikäs matalasti rakennettu kaupunki, joka jostain syystä tuo mieleen Alaskan. Rakennuksia koristavat hienot värit. Marjapuuronpunainen sävy oli kuulemma siirtomaavallanaikana yleinen. Sanotaan, että se syntyi sekoittamalla maaliin viiniä ja teuraseläinten verta.

Puerto Natales. Kuva Hannu Komulainen.

PALAUTTELUPÄIVÄ KANSALLISPUISTOSSA

Patagoniassa kannattaa tutustua muuhunkin kuin maratoniin. Torres del Painen kansallispuistoon kuluu helposti muutama päivä. Liikkuminen on sallittu merkityillä reiteillä ja teillä.

Majoitusta riittää hotelleista hostelleihin ja mökeistä telttapaikkoihin. Maraton juostaan matkailusesongin ulkopuolella, joten ruuhkaa emme kokeneet.

Maratoniin jälkeen suuntasimme Camping Las Torresiin kansallispuiston alueelle. Näkymä vuorille oli upea. Graniittiset tornit nousivat pystysuoraan ylöspäin kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Ne heijastivat jäätiköiden sinistä valoa, mistä alue on saanut nimensäkin – Torres del Paine eli siniset tornit.

Majoituksessa riitti yhteisöllisyyttä: jaettu iso ryhmähuone kerrossänkyineen,

yhteisruokailu. Ravintolasalissa kaikille tarjottiin samaa: lohkoperunoita ja lohta, hyvää ja ravitsevaa. Pitkä pöytä oli täynnä ja huutelimme toisillemme. Joukko koostui vaeltajista ja juoksijoista. Päivän kokemuksia kerrattiin kuten tällaisissa majoituksissa ympäri maailman.

Paine-joen putous. Alueen joet ja järvet saavat vetensä sulavilta vuoristojäätiköiltä. Lopputalvella vesi on matalimmillaan ja paljastaa kauniin uurteiset kalliopinnat. Kuva Hannu Komulainen.

Aamulla heräsimme varhain. Kiipesimme katsomaan upeita vesiputouksia. Guanakoja, villejä laamaeläimiä, eli paljailla rinteillä suurina laumoina. Puumia emme nähneet, mutta guanakon raato kertoi kissaeläimen onnistuneesta saalistuksesta.

Kesylaaman villit serkut guanakot viihtyvät Patagonissa.

Vaikuttavin retki seurasi iltapäivällä. Nousimme Lago Greyn etelärannalla katamaraanialukseen ja suuntasimme Glacier Grey -jäätikölle. Ensin kuitenkin

kävelimme alukselle puolitoista kilometriä pikkukivistä koostuvaa harmaata

järvenpohjaa. Päivään mahtui sopivan paljon kävelyä, joka vetreytti kehoa maratonin jäljiltä.

Aluksi näimme muutamia irtolohkareita. Lähempänä huomasimme, että ne ovat isoja – jäävuoria!

Sattumalta jäälohkare irtosi jäätiköstä ja mulahti veteen. Ilmastonmuutoksen

jäljet näkyivät, sillä ikiaikaisen jäätikön reunat ovat siirtyneet. Silti jäätikkövirta oli yhä pysäyttävän suuri.

Glacier Grey -jäätikkö on järveen osuessaan noin kuusi kilometriä leveä ja 30 metriä korkea. Kuva Hannu Komulainen.

 Patagoniassa kannattaa varautua yllätyksiin. Seuraavassa majapaikassa yövyimme pienessä mökissä. Aamupala jäi suunniteltua niukemmaksi, sillä keittokaasua ei tullut. Selvisi, että jokin päälinja oli poikki. Henkilökunta toi meille kuumaa vettä – ja aamu oli jälleen niin hieno kuin se olla voi.

Lentokentällä odottaa kone, jossa lukee Antarktis, mutta me suuntaamme takaisin Santiagoon.

FAKTAA

6. PATAGONIA INTERNATIONAL MARATHON

Paikka: Patagonia, Chile

Aika: 9.9.2017, seuraava 8.9.2018

Matkat: 42,3 km, 21,8 km, 10,5 km

Osallistumismaksu: 177–203 €

Voittajat 2017: Jose Motta García BRA 3.22.54, Florence Chevalier FR 3.54.53

Reittipofiili: Nousua 700 m, laskua 730 m

Reittikartta

Paidasta selviää havainnollisesti eteläinen sijainti

Mitalissa on kuva juoksijasta ja guonako-laamaeläimestä - sekin nopea ja kestävä juoksija. Läsnäolomme ansiosta myös Suomen lippu pääsi mitalinauhaan.